on siitä joku aika kun viimeksi olen tänne kirjoitellut, joskus viime syksynä..... eilen tuli vuosi siitä kun lasten kanssa muutettiin uuteen kotiin, koko syyslomaviikko oli niin tunteiden vuoristorataa. Vihdoin pääsin eroon loppuunkäytetystä avioliitosta ja entisen kodin synkästä ja ennenkaikkea ahdistavasta tunnelmasta. Intoa uuden kodin laitosta, uudesta alusta. Surua lasten puolesta, joutuivat erilleen isästään, surua omastakin puolesta, ja pettymystäkin, taas minä epäonnistuin, miksei nämä mun ihmissuhteet/parisuhteet vaan toimi??
Näistä tunteista on päästy yli, ainakin osittain, ainakin ajoittain. Elämä lasten kanssa on normalisoitunut, osa heistä pääsi uuden elämän/uuden kaveripiirin ja ympäristön kanssa tutuiksi ja sinuiksi heti, jollain taas kesti kauemmin. Oikeastaan nyt vasta voi sanoa että Eemeli on oma itsensä, avioeron ja sen tuomien muutosten läpikäyminen kesti pojalla ehkä kauiten ja oli vaikeinta. Näin jälkeenpäin olen monesti miettinyt ja itkenytkin pojan takia, itse oli jotenkin niin täynnä omaa pahaa oloa ja sen prosessoimista, poika jäi yksin ajatustensa ja pelkojensa kanssa, onneksi osasi jossain vaiheessa tuoda ne julki niin että me vanhemmatkin herättiin toimimaan. Nyt tuntuu että poika on palannut entiselleen, meillä on taas hauska ja hymyilevä ja onnellinen Eemeli.
Itsekin jaksan jo hymyillä.... uusi parisuhde ottaa varovaisia yhteisiä askeleita, miten vaikeaa onkaan yhteensovittaa kahden aikuisen ihmisen elämät, molemmilla paljon elettyä elämää, paljon kokemuksia, niin hyviä kuin huonojakin. Mutta tästä se pikkuhiljaa lähtee, toivottavasti. Työasiatkin loksahtivat paikoilleen ihan kuin itsestään, arki alkaa olla sitä tasaista tallaamista mitä tässä on pitempään jo kaivattukin. Onko se kuitenkin niin että elämä voittaa.... jossain vaiheessa?